MIELIPIDEPAKINOITA TEATTERIKULTTUURISTA

Pelasta minut, Dolly Parton!

Pukkaa tavallista pontevampaa kriisiä nyt. Ihmislähtöinen ja humaani tyylini on ilmeisesti ajamassa minua ojasta allikkoon. Työkaluni ovat käytössä kuluneet. Ehkäpä siksi on korkea aika märehtiä mutaantuneita näkökulmiani esittävän taiteen tuottamiseen ja peilaan nyt puhdistautumisen toivossa maailmankuvaani suhteessa kaikkeen muuhun, kaikkeen mitä on käsillä ja kaikkeen mitä haluaisin tavoittaa ihmisenä ja/tai teatteriohjaajana.

Natiaisena, jo ennen harrastajateatteriin liittymistä oli teatterin maailmassa jotain kiehtovaa ja nyt 30 vuotta myöhemmin hämmästelen yhä haluani keksiä rinnakkaisia todellisuuksia. Lapset kaipaavat tarinoita, eikä lapsenomaista tiedonjanoa uuden tutkimisen valossa pitäisi milloinkaan tukahduttaa. Se on draamakasvatusta ja elinikäistä oppimista. Hautaan asti.

Draamakasvatuksen tärkeyttä on perusteltu sillä, että draamassa sallitaan ja voidaan kokea ja kokeilla sellaisia tunteita, ajatuksia ja ilmaisuja, jotka ovat arkipäivässä mahdottomia tai kiellettyjä. Draamassa saatuja kokemuksia tutkimalla ja niistä keskustelemalla opitaan kulttuurista, yhteiskunnasta, sekä itsestä ja ryhmästä. Draama on keino tutkia erilaisia asioita ja rooleja. Draama voi auttaa oppimaan monenlaisia asioita. Draamakasvatuksessa on siis mahdollista kokeilla, kokea ja tutkia erilaisia rooleja, ratkaisuja ja itselle outoja maailmoja. – Draamakasvatus ja oppiminen / Wikipedia

Ajan mittaan olen saanut ja päättänyt olla mukana huimissa matkoissa ihmisten mieliin teatterin siivellä. Teatteri tarjoaa näkökulmia niin sisäisen kuin ympäröivän todellisuuden ymmärtämiseen. Se lisää tietoa ja tieto on sivistystä, euforiaa sekä tuskaa. Ympäröivä todellisuus ja erilaiset persoonat haastavat jatkuvasti mittaamaan eettisiä valintoja. Välillä on raskasta olla ainoa mittari, mutta sydän tietääkseni on kaikilla samanlainen.

Yöttöminä öinä olen kaihonnut vastauksia myös YouTubesta. Löytämäni haastattelut, joissa kantrilaulaja Dolly Parton kertoo elämästään antavat vastauksia povipommin pitkään uraan. Pitkäjänteisyys, ammattitaito, usko omaan musiikkiin ja myönteinen huumorin sävyttämä asenne näyttävät olevan hänen pitkän uransa salaisuuksia. Ja tissit. Hankinko tissit?

Näyttelijäntyötä aiemmin tehneenä näin erilaisia ohjaajia. Päätin, että minusta ei tule ainakaan yhtä kireää. Ja tässä sitä ollaan – pötsi paisuu ja suonet sinertävät. Jaa, että ”vastapainoa”? Olin kerran yhdessä lesboporukassa Tepsin peliä katsomassa. Todella voimaannuttavaa.

Näin oksennettuani päällimmäiset angstini ylen, alkaa olo helpottaa. Aamulla vien roskat, pyyhin pölyt ja asennoidun uuden hankkeen palaveriin rutiinilla. Se on ammattitaitoa.

”Teatteri on maailman katselemista uusin silmin ja tätä kautta aina aktiivipoliittinen kysymys. − Jos tämä ymmärretään, niin tuloksena on teatteria, joka kyseenalaistaa kaikki olemisen ehdot, ja se on radikaalia. Ellei teatteri ole sitä, niin se on roskaa. — Teatterissa ei ole kyse illuusion luomisesta vaan maailman, todellisuuden muuttamisesta. Todellisen luomisesta. — Asioiden muuttaminen on mahdollista, sehän on ainoa syy miksi itsemurha ei ole järkevä asenne. Maailma on muutettavissa, jopa Suomi, ja tämä on totta.” – Juha Hurme

Lopuksi haluan kiittää itseäni: ”Kiitos Mikko, että kirjoitit. Tuli heti parempaa pörinää pyttyyn! Et ole kone.”

Näkemiin ja kuulemiin, Mikko R. Ihan tavallinen lähimmäinen 8.12.2015

Murehdin huumoria

Viihdekulttuurissa (teatteri, televisio) eletään humoristisen murroksen aikakautta. Riippuen kuluttajan iästä, toki persoonastakin, on havaittavissa koomiikan sisäistämisen muutos. Ns. hahmokomiikka on nostanut viimevuosina päätään ja enää ei käsikirjoitusten nokkeluus ole itsestäänselvyys. Oivaltava kotimainen huumori on suvantotilassa. Hassut asut, kumiset ilmeet, Stand up ja mediaseksikkäisiin henkilöihin peilautuva sketsihuumori on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Syynä lienee viihdeohjelmien nopeatuotantoinen rytmi ja improvisaatioteatterin kiinnostavuuden kasvu.

Ymmärtääkseen mikä on hauskaa, pitää tietää jotakin jostakin. Televisiosketsi ”Uuno rautakauppiaana” 1970-luvulta on oivallinen esimerkki siitä, miten rytmi komiikassa on nykyään toinen. Lähes kahdeksan minuuttia kestävä sketsi ylihitaasta myyjästä tuntuu tänä päivänä lähinnä piinallisen pitkältä. Toki ammatillisesti komiikan piirissä olevat käsikirjoittajat, kuten Pertti ”Spede” Pasanen ja myös pitkällisen uran tehnyt Pertti ”Pertsa” Reponen pyrkivät kuuntelemaan teoksissaan ajan sykettä sekä kiinnostavia ilmiöitä. Varsinkin heidän tuottamansa komiikan varhaisimmat helmet eivät kuitenkaan enää nykypäivän tohinassa avaudu nuoremmalle sukupolvelle kovinkaan napakasti.

Itse edustan sitä mieltymyskuntaa ja ikäpolvea jota huvittaa tekstinalaiset salat ja niihin yhdistetyt vaihtelevat ristiriitaiset tunnetilat. Television koomillisista läpimurroista, jotka vielä tänäkin päivänä nostavat hymyn huulille voisin mainita ”Velipuolikuun” 1980-luvulta, joka sijoittuu sketsihuumorin aikakaudelliseen välimaastoon. Toisin sanoen kohtaukset, jotka on käsikirjoitettu ja joita on harjoiteltu etukäteen toimivat edelleen.

Quentin Tarantinon elokuvasta vuodelta 2009 ”Kunniattomat paskiaiset” löytyy netistä ote jossa Brad Pittin esittämä roolihahmo pyrkii pitämään pokkansa ankeasta kielitaidostaan huolimatta. Nämä 26 sekuntia tuottavat iloa ainakin minulle, sillä osuvasti kököhkö peittely huvittaa.

Teatterin suurkuluttajia tällä hetkellä ovat suuret ikäluokat ja etenkin naiset. Se mikä on hauskaa, ei välttämättä toisesta ole. Koomillisien ja draamallisien, niin kirjallisten, näyttämötaiteellisten kuin kuvataiteellistenkin tyylilajien ymmärtämisen perusedellytyksenä on oman itsensä tunteminen ja ennakkoluulojen kohtaaminen. Tarjonnan laajuudesta johtuen pitää loppupeleissä pitää valitettavasti vain siitä kiinni, mikä omasta mielestä on purevaa. Pahiten puikkelehditaan metsään kuitenkin silloin, kun kohderyhmänä ovat kaikki ihmiset. Taiteellisissa tuotoksissa ovat parhaimpia työkaluja käsikirjoitus/kieli, rytmi, intuitio, karisma, kokemus, arvot, esillepano, ohjaus, avoimuuus, pippuri ja havainnointi. Sekä pieru.

Mikko Rantanen, Turku. 2.6.2015


 

Nämä kirjoittavieraskolumnit on julkaistu Kaarina-Lehdessä vuonna 2010:

Toimiva asetyylisalisyylihappi

Ruohonjuuritasolta kumpuava taidetoteuttaminen on moniselitteistä. Arjen tuskarutiineista terveellisen hypyn tuntemattomaan, luo minäkuvaa oikova sekä mutkistava itseilmaisu. Pintaa asteen syvemmälle upottautuessa saattaa persoonakohtainen kehitys kasvaa rutinoitunutta minuutta laajemmaksi. Kun yömyöhään ja useasti vielä sen jälkeenkin mieli hakeutuu tahdikkaasti elämyksiä antaneen tunnekuohun hetkeen, ei voi kyseenalaistaa valitun harrasteen elävöittäviä vaikutuksia minuuteen. Määrätyn asetyylisalisyylihapon sijaan voi valita luomuisan asetyylisalisyylihapen.

Keskustelussa taide, ehkäpä ”itseilmaisu” lähempänä käsitteenä, ovat useasti unhojen laaksoon haahoilleet argumentit: hyöty ja huvi. Itsetunnon tai ehkäpä itsetuntemisen kannalta omien angstien lataaminen kankaalle tai lavalle on kuin voimaannuttavaan peiliin katsoisi. Kun uskaltaa laittaa tekokaljun hyvinhoidetun hiuskuontalon päälle, väärinpäin, ja fillaroida täysi tukka tötteröllä päin kermavaahtovuorta, saattaa seuraavana päivänä duunivuoro alkaa hitusen hilpeämmin, selvinpäin.

Kun että sieltä syvältä sisältä ihminen ammentaa sitä parastaan, niin miksei sen voisi antaa näkyä isommin. Jäyhän ahdistunut, tuhkakupinhajuinen mieli kaipaa tuulettamista. Räppänä auki ja antaa läpivetää! Ja sen lisäksi että osaksi itse aiheutettu emfyseema on parannettavissa, saavat ns. ulkopuolisetkin nauttia rämmälettömän raikkaasta mielikesäilmasta.

Oma aivoilu toimii vuorovaikutuksessa kaverin aivoihin, mutta onko palaute itsetuotteesta välttämätöntä? Ei. Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Jokaisessa meissä asunnee pieni narsistinen kippurassa kirmaava vuoristokauris, jonka tarpeita ei valveutuneinkaan paimen aina havaitse. Siksi kannattaa valita oma latu, omaan hiihtotyyliin sopiva menetelmä. Hakeutumalla mielekkääseen saunaseuraan synkeä mutruhuulisuus häipyy kuin em. irtokalju Saharaan. Symbioottisessa suhteessa elävänä hiilipohjaisena hahmona, on meillä jokaisella mahdollisuus avartaa katsetta muiden tyyppien kanssa, ovat he sitten saman alan harrastajia, tai eivät. Ei pieni vekki omassa ”oikeellisuudessa” pahaa tee. Tosin, turvallisuushakuisena yksilönä vetäydymme yleensä aina istumaan samaan linja-auton penkkiin, missä pönötimme menomatkallakin. Voiko siitä moittia? No, ilmassa on brutaalia yritystä.

Kirjoittana on läsnä kaikenlaista tasapäistämistä kammoksuva ambivalentti. Määrä ei korvaa laatua, joten tuo itsestäsi esiin eriskummallisuuksia ilman nappia naamarissa, kohdenna mielihyväsi ja mielipahasi hyödyksi muille. Kierrätä fiiliskirjopesuaineita, poltettuja päreitä, tukistavia paplareita, potuttavia pottuja, pissiksiä, jurpoja, hauskaa Reinoa, iloisesti tärisevää Marjattaa ja kaikkea mitä eteesi annetaan ja mitä itse uskallat ottaa. Ei tämä Tellus mikään loppumaton luonnonvara ole, mutta ainakin mielentuotteet ovat uusiutuva, vähähiilidioksidinen lähde, josta jokainen voi hellävaroen ammentaa virtaa vapaaseen tyyliin.

Elämä on teatteri – sanontana falski, mutta reaalissa vänkä.

Mikko Rantanen, freelance-ohjaaja

Todellisuuspakoiset mielikuvat todellisuudessa

Taiteen yksi osatekijä on heijastaa yhteiskunnallisten rakenteiden tilaa ja siellä elävien toimijoiden, ihmisten, tavoitteita ja toiveita, mielenrauhaa ja mielenrauhattomuutta, tarkoitusperistä ja näkökulmasta tietysti riippuen. Sosialistisen realismin rinnalle syntyi aikoinaan vastakäsitteeksi kapitalistinen realismi, joka ilmensi halventavalla sävyllä länsimaisen kulutuksen ja idealismin todellisuuspakoisia mielikuvia. Silmä käteen.

Historiaa tarkasteltuna näin matkan päästä tuntuu hieman imelältä, etteivät nämä käsitteet yhä vilahda sarkastisen terveellisesti kuvamanipulaatioiden, mielikuvamainosten ja vaikkapa taidemuotojen konteksteissa. On tietysti naivia pitää ihmiskuntaa niin pipoistaan pehmenneinä, että kaikki syötettävä anti sulautuisi ennakkoluulottomasti ihmisyyteen – ovathan allergiat jo tavallista kauraa kansalaiselle.

Kun propagandan tarkoituksena on alunperin ollut muokata vastaanottajan mielipidettä, ovat elokuvat ja kuvataide olleet työkaluina hyvä lobotominen toimenpide. Kallonporauksesta voidaan puhua nykypäivänä jo olkapäitä kohautellen. Ehkäpä mielenkiintoista onkin tarkastella sen mahdollisia vaikutuksia käyttäytymiseen. Näemmekö sitä?

Teoksen tarkoitusperiä on tulkittava esiin yleissivistyksen, omien elämänkokemusten ja intuition perusteella, mutta itse tuottajan alkuperäisiin motiiveihin saattaa olla pidempi matka. Mielestäni se, mitä pidemmältä matka tuntuu, sen mielenkiintoisempaan ulottuvuuteen on teoksen tuottaja yltänyt. Kaikki mitä todellisuudessa kohtaamme heijastuvat takaisin itsemme perusteella. Liekö kansakunnan vastustuskyvyssä tapahtunut kriittisyyden voimistumista vai nyökytämmekö päätämme entistä annakkoluulottomammin?

– Jos noita on noita, niin laitetaan se säkkiin ja heitetään jokeen.

– Ylösnousemusta odotellessa tässä…

– Kuuluuko metsässä puun ääni kun se kaatuu?

Vintissä pimenee mikäli alkaa etsimään jakamatonta totuutta, mutta talvella pitää auton tuulilasia raaputtaa puhtaaksi sen verran, ettei vahinkoa tapahdu.

Eihän kaikkeen tarvitse olla muurattu sisälle syvemmältä etsittävää totuutta – voihan polkassa olla ihan muuten vaan hemmetin hyvä meininki ja kertsissä kiva poljento. Kaikelle aika ja paikka. Haastavaa onkin kiikaroida ja etsiä, mutta vain jos olemme itse luoneet ympärillemme sellaisen maailman, sellaiset puitteet joissa hauki ei ole pelkkä kala. Itse janoan ja kaipaan mielimatkoja, joita pääsee toteuttamaan vain, jos altistuu kaikille niille ärsykkeille joita eteen syydetään.

Elokuvat, kirjallisuus, kuvataide ja teatteriesitykset tarjoavat samaistumisen kohteita, kuten mediankin kattaus. Mutta mihin niissä samaistutaan? Ja mitä se samaistuminen loppupeleissä on? Teokset ovat ihmisten luomia kuvia, tulkinnanvaraisia tarvikkeita, joiden piilomotiivit luimistelevat pintaa syvemmällä. Allekirjoitan täysin fraasin “antaa teoksen puhua puolestaan” – miten selittäisi tuotoksen sisältöä ymmärrettävästi henkilölle, jonka omaa ajatusmaailmaa tai kokemuspohjaa ei tunne lainkaan? Tuntuu suorastaan aliarvioitsemiselta selittää tekemiään valintoja. Pitää antaa tilaa, pitää antaa teoksen näyttäytyä katsojan, kuulijan, tuntijan omassa minuudessaan, eikä tasapäistää yhtä ajatusrakennetta jokaiselle “ymmärrettäväksi.” Työkaluna on vain ihmisyys.

Arka aivojumppa: herättääkö elokuvassa ihailun tunteita raadollisesti käyttäytyvä hahmo, joka tykittää hidastettuna päin näköä kaikkea mikä liikkuu ja kaikkea mikä ei liiku? Jos näin, niin pyrkiikö elokuvan käsikirjoittaja tai ohjaaja vaikuttamaan propagandan tavoin väkivaltaisuuden ihannointiin vai onko se jotain sellaista mikä ei enää tunnu missään? Vai tuovatko elokuvan käsikirjoittaja tai ohjaaja esiin omia tuntojaan väkivaltaisen teeman kautta? Mitkä ovat heidän motiivinsa? Miksi sinä olet ostanut elokuvalipun? Miksi teatteri on ottanut ohjelmistoonsa turpaanvetomeininkiä? Onko elokuvassa esiintyvä hahmo se, mitä todellisuudessa enemmän itse olet tai haluaisit olla? Meneekö hissi aivan vintille asti?

Herää yöllä ja nipistele itseäsi – ehkei se ollutkaan unta.

Mikko Rantanen, freelance-ohjaaja

Soi sana kultainen…

…kaikuivat taannoin näyttelijä ja lausuntataiteilija Ella Erosen massiiviset sanat huolellisesti äänihuulten värisyttäminä Tukholman olympiastadionilla helmikuun 11. päivänä 1940. Kuinha harva häntä enää muistelee, tuo näyttämötaiteen patriarkaalinen diiva, aikansa tyylisuunnan vakaa pilari? Hänestä muistamme lausuntataiteen perimmäisen tulkintamuodon, joka oli patsasteleva, monotooninen, yllätyksetön ja kelmeä. Mutta harva tietää, että jo uransa alkuaikoina Ella panosti myös teatraalisuuteen, monisävyisyyteen, pukuihin, valoihin ja estetiikkaan ehkä enemmän, mitä aikansa muut näyttämötaiteilijat. Voimallisin muistijälki on kapeampaa, mitä todellisuus oli.

Perinteisen lausuntataiteen eheytynyt jälkimaku soi vieläkin runotaiteen puhutussa muodossa, mutta kuten kaikki tyylisuunnat, on tämänkin esiintymisen muoto saamassa vähitellen uusia lähestymistapoja, kuten Heli Laaksosen tuttu rehevän kepeä murrelyriikka ja hänen persoonallinen otteensa, joka on versonut muunkinlaisia lavateoksia mikä perinteiseksi runotaiteeksi yleensä mielletään.

Mitä tulee runouteen, on se loppupeleissä päänsisäinen tehdas. Kaikki runous ei ole tarkoitettu esitettäväksi äänen keinoin, vaan sisäistettäväksi lukijan henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin peilaten. Runonlausunta on tänä päivänä saamassa performanssin omaisia muotoja, jolloin tekstin tulkintaan otetaan mukaan teatraalisia ja dramaturgisia keinoja. Runoilijan tekstihän avautuu aina uudelleen ja uudelleen eri konteksteissa. Henkilöhistorian pankista ammennetaan tuttuja tunteita ja esiin seulotaan ennenkokematonta ja jopa persoonan syövereissä uinuvia luonteenpiirteitä.

Hyvä runo on parhaimmillaan näytelmä, jossa tarina kehittyy tulkitsijan valintojen myötä.

Kuten lausujan, on kuulijankin oltava tyhjä ja avoin – näin syntyy tarvittava voima kokonaisvaltaiseen elämykseen. Esiintymistilanteessa vaaditaan dynamiikkaa, pelivaraa, herkkyyttä ja joustoa. Esiintyjää piirtää onnistuessaan olemuksellaan, teoillaan ja ihmisyydellään uusia polkuja kokijan elämänkaareen. Taide onkin melkein työtä.

En pidä lausuntataidetta sen ylevämpänä esittävän taiteen muotona, kuin mitään muutakaan, mutta se on näppärä tapa tutustua minuuteen ja sinuuteen.

Olkoon jokainen hieman enemmän tunteva.

Ja eikun lausujat taas että laus laus laus

ja vaikka kriitikot ähkyi: paus paus paus

ja joku saksaksikin raus raus

paahtoi lausujat suomeksi laus

että laus että laus että laus!

Ote Ilpo Tiihosen runosta “Lausujat”

Mikko Rantanen, freelance-ohjaaja

Ihan kiva

. Minkälaisia tarpeita teatteriesityksillä on tarkoitus tyydyttää? Asiaa voi tarkastella niin katsojan, kuin tuotantoportaan näkökulmasta.

Olin katsomassa Kansallisteatterin Idioottia, joka ei jättänyt ainakaan minua kylmäksi. Tosin, jos ei ole koskaan aikaisemmin käynyt teatterissa ja löytää itsensä istumasta Idioottia katselemasta, saattaa hetken kärsiä ylähengityksestä ja happivajeesta, kun tunnepitoisesti rankka esitys kaikkine eritteineen on ohi. Avoimen mielen säilyttäminen kun on hankalaa. Tarvitaan siis heittäytymistä ja se liike tulisi muistaa molemmissa päissä, niin katsomon takapenkissä, kuin näyttämön pölyisimmässä kulissinurkassa.

Jollei esitys millään tasolla liikuta mitään, voidaan käyttää heleästi ilmaisua “ihan kiva.”

Esityksen tai muun taidetuotteen päämääränä ei ole ensi-ilta, ei viimeinen esitys, vaan mahdollisimman voimakas tunnejälki, joka koko työryhmän yhteisestä energiasta riippuen liikuttaa ihmistä vielä pidemmänkin ajan jälkeen. Puhutaan itsensä peilaamisesta, tuntojen tuttuudesta ja elämäntilanteiden vaikutuksesta sen hetkiseen taide-elämykseen – niin tietenkin! Minkälainen taiteen kaikkitietävä jumala loisi kaikille juuri siihen hetkeen, juuri siihen omaan hetkeen sopivan näyttämöteoksen, joka sopisi kaikille, solidaarisesti, humaanisti, räjähdyttävästi, sykähdellen “sillai ihan kivasti?” Onkin elämystuottajien kummallinen haaste tuottaa elämyksiä, jotka tulevat olemaan elämyksiä, mutta vain oletettavasti.

Lehdistötilaisuuksissa kysytään useasti, että “miten tämä nyt sitten peilaa tätä aikaa?” Ei kaiken tarvitse peilata nykyaikaa, sen ilmiöitä, sen infrastruktuuria, sen mielettömyyttä tai mielekkyyttä. Ihmisyyden peruslait ovat pysyviä ja ne muokkaantuvat niin hitaasti, että jokainen hitusenkin valveutunut yhteiskunnan jäsen ehtii siihen junaan mukaan. On huokeaa, mutta antoisaa elää hetkessä.

Puhuttelevan taiteen tuottamisen outo ristiriita piilee useasti pitkäpinnaisuuden ja impulssien oudoilla rajamailla. Samalla kun kuuntelee tuottajien haluja tuottaa ja yrittää aistia vastaanottajien emotionaalista aukkoa, saattaa herkästi rykäistä itsensä pusikkoon. Ehkäpä aitous ja rehellisyys ovat ainoita elementtejä, joilla luodaan koskettavia ja ihmisyyden lakeihin perustuvia esityksiä?

Teatteri pystyy osuessaan öljyämään ruosteisia tunnelukkoja. Onkin harmillista, etteivät lääkärit määrää teatteria lääkkeeksi, itsediagnosointi kun on joskus sangen hankalaa. Onneksi itselääkitseminen on helppoa – pitää olla vain tujaus avarakatseisuutta ja rohkeus ostaa lippu.

Mikko Rantanen, feeelance-ohjaaja

Nämä kirjoittavieraskolumnit on julkaistu Kaarina-Lehdessä vuonna 2010